VISAN KÄYTTÖ TARVEKALUISTA LIIKELAHJOIKSI

Markku Kosonen

Historia kertoo että visaa käytettiin aiemmin kansan tekemissä tarvekaluissa. Kotiseutumuseoissa olevat visaesineet vahvistavat tämän. Sitkeä ja halkeamaton rakenne puussa jalostui arkielämän käytännössä tarkoituksenmukaisiksi tuotteiksi. Siksi jäljelle jääneet esineet, työkalut ja kotitaloustarvikkeet ovat kestäneet aikaa ja saaneet patinaa.

Aseiden perissä visa on rynnännyt maasta toiseen ja kertonut kantajansa kulttuurista. Nuijassa ja taltan päässä visakoivu on vastaanottanut iskuja ja kestänyt rauhan töissä sukupolvesta toiseen. Puukon päissä se on puolustanut käytännöllisyyttä ja toisinaan äkkipikaisuutta. Keittiössä useimmat puiset astiat olivat visaa tai pahkaa, ennen kimpiastioiden aikaa. Taitavat miehet tekivät puntareita, suolakuppeja, kerinpuita, puolatelineitä, kynttilänjalkoja ja sokerivasaroita visasta. Harvemmin käytettiin visan koristeellisia ominaisuuksia työn lähtökohtana. Vanhuuden tukena ja turvana visa painautui kävelykepissä kämmentä vasten.
Huonon halkeavuutensa takia visakoivua poltettiin kokonaisena riihen suuressa uunissa. Käkkäräinen ”pirun puu” paloi hyvin ja pitkään, kuin helvetin tulessa. Koivun laaja käyttö polttopuuna hävitti erityisesti visoja metsistämme. Metsänhoito-ohjeet eivät suosineet sitä yleisen koivuvihan aikana. Rautateiden halkovarastoista ja muista polttopuukasoista löytyi tarveaineita paikallisille nävertäjille. Rautatievaunuissa kulkeutui visaa Karjalasta koivujen joukossa suomalaisille sellutehtaille. Puun tuntevat miehet yrittivät haalia niitä kuormista ennen kattilaan joutumista. Ajatuksena oli ehkä tehdä jotain merkittävää ja kaunista tästä materiaalista.
Teollisuuden täyttäessä kulutustavarahyödykkeiden tarpeen, itse tekemisen merkitys väheni. Tehtaat tekivät parempia ja halvempia astioita ja työkaluja. Visakoivun käyttö siirtyi puusepän- ja huonekalutehtaisiin. Jokamiehen omistama käsityötaito ja materiaaliymmärrys jäi vaille luonnollista käyttöä. Se muuttui koriste-esineiden valmistukseksi ja itseilmaisun välikappaleeksi. Parhaita esimerkkejä tältä alalta ovat useat urheilukilpailujen palkinnot ja pokaalit.
Viimeisenä suurena näyttönä tästä ovat II maailmansodan aikana suomalaisten rintamamiesten puhdetyöt. Karjalan saloilta saatiin visakoivua ja asemasodan toimettomuus antoi aikaa jalostaa muistoja, unelmia ja pelkoja tähän mystiseksi koettuun materiaaliin. Lopputuloksena syntyi ”vapaan käden ilmaisua”, joka lähestyi jo enemmän muotoilullisia ja kuvataiteellisia päämääriä. Viime aikoina tätä ilmaisua löytyy toreilta matkamuistojen muodossa. Vannoutuneiden metsä- ja puumiesten keskuudessa elää näyttö identiteetistä visakoivuisen asiakirjasalkun muodossa. Liikelahjoina salkku ja kynä ovat suosituimpia visatuotteita.
Harvinaisuutensa ja koristeellisuutensa takia visasta kiinnostuivat hovit ja vallanpitäjät. Visa sai enemmän symbolisia merkityksiä. Erityisesti Venäjällä se oli suuressa arvossa tsaarien hovissa ja valtiolahjoina. Tiedetään, että Aleksanteri I lahjoitti visakoivukaluston Napoleonille. Suomalaisille visa näyttää liittyvän näkyvästi kansallisen olemassaolomme tunnuksiin. Vallan tunnus haluttiin ottaa omaan käyttöön. Gustaf Mauritz Armfelt toi Venäjän tuliaisina Joensuun kartanoonsa Halikkoon laajan visakoivukaluston. Kokonaisuus käsitti lukuisten sohvien ja tuolien lisäksi biljardipöydän, erilaisia pelipöytiä ja kompassitelineen, joista osan teki Åminnen kartanon puuseppä Gustaf Nordström. Englantilainen taidesanakirja The Dictionary of Art näyttää huonekaluja kokevassa osassaan Venäjällä 1800-luvun alussa tehdyn Secrétaire-à-abattant -kuvan Sihteerinpöytä, Karjalan koivusta (Carelian Birch).
Kansallisen identiteetin etsijät hakivat innoitusta 1800- ja 1900-luvun vaihteessa Venäjän Karjalasta. Yrjö Blomstedt, Akseli Gallen-Kallela ja Louis Sparre etsivät retkillään Vienan Karjalasta uusia aiheita jugendin suomalaistamiseksi. Latinankielisessä nimessä esiintyvän Karjala-sanan (Betula pendula var. carelica) ansiosta visakoivu sai ylimääräistä haastetta suomalaisuuden symbolina ja siksi se oli tuotava ”kotiin”. Suomen paviljonki Pariisin maailmannäyttelyssä vuonna 1900 ja siellä oleva Iris-huone Gallen-Kallelan visaisin huonekaluin ja muine taideteoksin muodostui kansakunnan identiteetin julistukseksi. Itsenäistyneen Suomen Eduskuntatalo sai ulkomaisten puulajien rinnalle visa- ja loimukoivuisia huonekaluja. Pääsihteerin työhuoneen kalustus on Pauli Blomstedtin suunnittelema. Valtiosalin suurten tuolien jalat ovat visakoivua. Tukeva parlamentaarinen puhemiehen nuija on ollut esikuvana monen organisaation kokoustyökaluksi. Puheenjohtajan nuijat ovat yleisimpiä visakoivun symbolisia käyttöalueita nykyään. Kapellimestarin tahtipuikoksi ohut visakoivu on sopimaton herkästi murtuvan mutkittelevan syyrakenteensa takia.
Funktionalismin yksinkertaisia muotoja maustettiin visaviilutuksilla. Kuin jalostuneena toteutuksena menneestä kansallisromantiikasta – uuden muotokielen merkkinä. Kauppasuhteet katkesivat Pietariin, mutta ajatus säätyläisten elämäntavasta heijastui vaurastuvan keskiluokkaisen kansanosan myötä kodin sisustamiseen. Suomeen tulleiden emigranttien mukana kulkeutui kansainvälisiä vaikutteita. Visuaalisesti voimakkaana kuviona visaa käytettiin, ja käytetään edelleen, vain sisustusten osina, pienissä pinnoissa. Hissien sisäosat, pöytätasot, kaappien ovet ja erilaisten tiskien etuseinäkkeet saivat usein visakoivuisen pinnan. Visakoivuisten kalusteiden valmistus koki kansalaissodan jälkeen uuden tulemisen. Virkamiestaustaiset perheet hankkivat ”säädyn mukaisia” kalusteita, jotka edellyttivät uudenlaisia sisustuskokonaisuuksia. Salit, kirjastot ja salongit muuttuivat olohuoneiksi, jotka sisustettiin yhteiskunnallisen aseman mukaisesti. Erityisesti makuuhuoneen kalustot ja suuremmatkin kokonaisuudet olivat suosittuja tilaustyökohteita. Niitä tekivät tunnetut huonekaluvalmistajat mm. Mikko Nupposen yritykset Vihdissä ja Lahdessa. Yritys oli osakkaana ennen ensimmäistä maailmansotaa Suomalainen Huonekalukauppa Oy:ssä Pietarin Nevski Prospektilla. Venäjällä visakoivuiset kalustot olivat erityisen kysyttyjä. Keravan puusepäntehdas valmisti myös visakalusteita, samoin Kutvosen puusepäntehdas Kuopiossa.
Toisen maailmansodan jälkeen visaa sorvattiin vielä viiluksi mm. Soinnen tehtailla Lauttasaaressa. Viilun vähäinen käyttö ja sorvausteknologian kehittyminen lopettivat sen laajemman valmistuksen Suomessa. Mahogany Oy Lohjalla on jatkanut vielä pienissä erissä visakoivun viilutusta. Pääosin viilutus tapahtuu Saksassa. Alvar Aalto hyväksyi visaa joidenkin tuoliensa pinnoissa, mutta Ilmari Tapiovaara, joka osallistui sodan aikaisten puhde- ja korsutöiden johtamiseen, ei enää halunnut visaa teollisen ajan puutuotteisiin. Tapio Wirkkala käytti visaa muutamissa tarjottimissa. Stockmann teetti Keravan Puusepäntehtaallaan 1970-luvulla Klaus Michailikin suunnittelemassa Kaira-nimisessä kaappi- ja vitriinisarjassa visakoivuisia pintoja. Marina Congress Centerisssä Helsingissä visaviilua on käytetty seinä- ja pöytäpinnoissa. 1990-luvulla suunnittelijoiden ja puuseppien yhteistyönä monien eri puulajien ympärille syntyneet hankkeet nostivat visankin uudelleen esille huonekaluissa ja muissa puutuotteissa. Keskeisimpänä tavoitteena oli käyttää visaa massiivisessa muodossa sen kalleudesta huolimatta. Tällainen puun käyttö ei ollut romanttista, vaan visaakin käytettiin esimerkkinä uudessa puun modernisointityössä. Eduskuntatalon uudessa lisärakennuksessa käytetään visakoivua ja muitakin kotimaisia puulajeja kuvastamaan kansanedustajien erilaisia maakuntataustoja. Artek juhlisti aaltojakkaran 70-vuotista historiaa valmistuttamalla numeroidun sarjan visakoivukantisia jakkaroita.

ylös